Joulukadun avajaiset!

Superkasin perinteinen joulukatu runsaine koristeineen avattiin tänään, kuukautta ennen jouluaaton aattoa!

Juhlatilaisuutta juhlistettiin juhlavalla 30% alennetulla kääretortulla ja kupposella kuumaa juhlamokkaa. Ja voi, kylläpä entisten naperoiden silmät kovasti loistivatkin!

Superkasi otsikoissa

Lukijoiden pyynnöstä intranettimme alaotsikoiden Top 2:

- Utelias ja herkkä elämän pioneeri

- Kiitos putkiremontti 2009-2010

Superkasi - Where The Magic Happens

Maailmani on kauneimmillaan kameran läpi katsottuna

Kirjoittanut Bo Hager

Antakaapas kun kerron vähän itsestäni.

Vietin aina lapsuuteni kesät sanatoriossa Sveitsissä, niinkuin niin moni muukin tuttavapiirissäni. Tämä oli osittain perheeni sosiaalisesta asemasta johtuvaa, mutta vahempani uskoivat toisaalta myös että siitä voisi olla aidosti hyötyä perheelleni, semminkin kun kaikki sairastimme tuberkoloosia. Sanatoriokesät olivat mieleenpainuvia, ja muistelen usein niitä tänä päivänä aivan erityisellä lämmöllä. Tarjolla oli henkeäsalpaavia alppimaisemia sekä sirkeää vuoristoilmaa. Ja mihin tahansa katsoitkaan saatoit nähdä messinkisen sylkykupin.

Sanatorion lähimaastossa saatoimme tehdä pitkiä alppivaelteluita – isänikin oli usein mukana – ja vedimme keuhkomme täyteen eukalyptuspuilta tuoksuvaa vuoristoilmaa. Äitini oli ottanut tavakseen ottaa mineraalipitoisia kylpyjä, ja isäni siveli kaljuun päänlakeensa tutuksi käyneen lääkärin suosittelemaa radio-aktiivista vettä. Se oli nähkääs sen ajan tietämyksen mukaan paras tunnettu lääke kaljuuteen. Isäni huomasi tietenkin hyvin pian ettei se auttanut vaan päinvastoin sai hänen ikenensä vuotamaan verta, mutta siitähän me kaikki saimme hyvät naurut. Toivoin usein että kesät Sveitsissä ei ikinä loppuisi eikä tarvitsisi palata takaisin kotiin, joka minulle merkitsi vain harmautta ja yksitoikkoisuutta katkaistuna satunnaisella ruumiillisella kurituksella.

Eräänä näistä sanatorio-kesistä tutustuin Herr Hiedleriin. Herr Hiedler oli nuori lupaava taiteilija Itävallasta, ja hän teki kauniimpia kukka-akvarelleja mitä olin eläessäni nähnyt. Hän oli intensiivinen, mulkosilmäinen ja palavakatseinen mies. Herr Hiedler oli alunperin tullut sanatorioon parantelmaan skoliosistaan, mutta kauan senkin jälkeen kun se oli parantunut palannut joka kesä vangitakseen pensselillään täydellisen Edelweiss-kukan kankaalleen. Oravankarvaisen pensseli-arsenaali lisäksi hänellä oli myös laite mitä kukaan perheessämme ollut siihen mennessä nähnyt: kamera. Nykyään saatan jo naurahtaa lapsenomaiselle innostukselle minkä silloin tunsin, mutta teidän täytyy ymmärtää että pienelle pojalle se oli siihen aikaan jotain aivan taianomaista: laatikko jolla sattoi vangita kuvia todellisuudesta. Aloin viettää yhä enemmän aikaa Herr Hiedlerin seurassa, ja tämä näytti myös sopivan vanhemmilleni. Saivathan ne näin ollen mahdollisuuden käydä kahdestaan kabareessa ja tavernassa lähimmässä kaupungissa.

Herr Hiedlerin huoneessa oli aina hämärä ja hänen sylkykuppinsa oli aina ääriään myöten täynnä, vaikka henkilökunta tiettävästi tyhjensi sen joka päivä. Herr Hiedler näytti myös ottavan kuvausharrastuksensa tosissaan. Pystyn vieläkin muistamaan miltä raskas samettinen päiväpeite tuntui paljailla pohkeillani kun istuimme kahdestaan hänen sängyllään hänen näyttäessä minulle ranskalaisia alastontutkielmia dagerrotypioina. Kuvissa sorjat nuorukaiset olivat usein ottaneet jonkun antiikin Kreikan asennon, mutta olipa seassa myös kuvia ilkosillaan lentopalloa pelaavista nuorista neidoista. Saatan vieläkin joskus näitä kuvia muistellessani saavuttaa aivan erityiseen mielentilan.

Teimme myös usein Herr Hiedlerin kanssa pitkiä päiväretkiä ympäröiville vuorille, jolloin hän aina halusi näyttää minulle erilaisia luolia. Oi miten monta luolaa Herr Hiedler tiesikin sanatorion läheisyydestä! Meillä oli eväät pakattuna mukaan, ja sain silloin myös ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa luolassa makeaa portviiniä. Se teki oloni ensin sekavaksi, sitten onnelliseksi ja lopuksi pahoinvoivaksi. Tämä sai aina Herr Hiedlerin piirteet synkistymään, ja hän vannotti minua etten kertoisi vahemmilleni tästä mitään. En totta puhuen uskonut että vanhempani olisi millään tavalla välittänyt tästä, mutta lupasin kuitenkin aina juhlallisesti koska halusin olla Herr Hiedlerille mieliksi. Tämä sai kun saikin hänet aina huojentuneeksi.

Kesän oli kuitenkin aina jossain vaiheessa loputtava ja kotiinpaluu oli väistämätön tosiasia. Kotona kylmät tuulet piiskasivat kaupunkimme yksinkertaisten rakennusten kuluneita julkisivuja ja ruskan hetkellisen väriloiston jälkeen itse luontokin tuntui aivan kuin luovuttavan, ja karisti kerralla lehdistön raskaan taakan pois harteiltaan. Kaikki joka jäi jäljelle oli puiden lohduttomat luurangot jotka näyttivät kurottelevan kohti matalana vyöryvää harmaata pilvimassaa. Isäni palasi entistä vähähiuksisempana takaisin toimeensa, ja äitini palasi sosiaalisiin ympyröihinsä joihin kuului bridgen peluu, hyväntekeväisyys ja sherryn juonti, mutta ei välttämättä jälkikasvun kanssa oleilu. Toki meille palkatun sisäkön tehtäviin kuului myös lapsenkaitseminen, mutta koska hän oli matalaotsainen tyttö maaseudulta en kokenut keskusteluja hänen kanssaan kovinkaan korkealentoisina. Luulenpa esimerkiksi ettei tämä maalaistollo ikinä ollut kuullutkaan kamerasta.

Kuukaudet kuluivat ja lumivaippa verhosi maan. Ensin raskaan märkänä, sitten loskaisen harmaana. Aloin enemmän ja enemmän toivoa että minullakin olisi kamera. Tuolla maagisella laitteella voisin herättää henkiin kesäisin tuntemani riemun ja maagisen tunnelman, ja se täyttäisi sen loputtumien synkkien päivien ketjun johon minut oli kahlehdittu. Sain toki käydä parhaita kouluja, opiskella latinaa ja oboen soittoa, mutta ne eivät samalla tavalla herättäneet nuoressa miehessä intohimoja kuin tämä pieni laatikko johon pystyi sulkemaan koko ympäröivän maailman.

Nyt teidän täytyy muistaa että kamera oli tähän maailmanaikaan aivan suunnattoman arvokas. Amerikkalainen Kodak Eastman Company pyysi perusmallistaan siihen aikaan saman verran rahaa kun Tsekkiläisestä automobiilistä, mikä oli meidänkin perheen suhteellisella varakkuudella enemmän kun mitä saatoin toivoa. Mutta minä halusin kameran. En uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi isäni kanssa, joten yritin varovaisesti kysellä äidiltäni kun hän sherryhöyryisenä tuli kotiin bridge-illasta.

– Voisinko.... aloitin.

Äitini katsoi minuun nopeasti ja horjahti sitten korkokengillään. Oliko hän kuullut kysymystäni? Äitini katsoi nyt itseään suoraan eteisen peilistä ja sanoi jotain, joka vaimentui tehokkaasti hänen sinikettupuuhkaansa. Hänen huulipunansa ei enää ollut niin tarkkaan rajattu kun lähtiessä. Pyysin häntä toistamaan vastauksen, jolloin hän löi minua korville nahkahansikkaallaan. Aloin itkemään joka sai matalaotsaisen taloudenhoitajamme rientämään apuun. Nyyhkytin hiljaa hänen mäntysuovantuoksuiseen, karkeaan essuunsa. Osittain koska korvaani punoitti, mutta osittain siksi että tiesin etten ikinä tulisi saamaan kameraa. Taloudenhoitajamme silitti hiuksiani ja kuiskutteli minulle hiljaa jotain mistä en saanut selvää hänen provensiaalisen murteensa johdosta.

Kului monta vuotta ja koko kamera-asia painui unohduksiin. Minustakin kasvoi voimistelun ja kylmien suihkujen ansiosta komea ja salskea nuorukainen joka tuskin enää tunnisti sitä tuberkuloosin riuhduttamaa lapsukaista joka olin ollut vain muutama vuosi aikaisemmin. Myös muodin tuulahdukset kääntyivät, ja perheeni rupesi käymään kesäisin Sveitsin sijasta Rivieralla. Äitini alkoholismi eteni tasaista vauhtia ja isäni menehtyi luusyöpään. Joskus ajattelin että näistä kaikista tapahtumista olisi mukava olla valokuvia, mutta poskeani kirveli vieläkin kun muistelin asiasta käytyä keskustelua. Minusta kehittyi sen sijaan taitava piirtäjä. Kun vielä sain kehuja tästä orastavasta taidoistani en pian osannut kaivata koko laitetta. Lennokas viivani oli minun tapani vangita ympäröivä maailmani.

Mutta niin vain aika kului ja tekniikka kehittyi, ja pian tsekkiläisen henkilöauton hinnalla sai ensin kymmenen, sitten kaksikymmentä ja lopuksi viisikymmentä kameraa jotka olivat ominaisuuksiltaan huomattavasti parempia kun se kömpelörakenteinen laatikko jota olin pienenä nassikkana pitänyt niin ihmeellisenä. Myös kaukainen Japanin kansa oli alkanut rakentaa näitä ihmelaitteita, ja niinpä minä vihodin marssin lähimpään kameraliikkeeseen ja ostin itselleni sellaisen.

Seuraavan vuoden aikana en tainnut koskea kynään kertaakaan. Harvat ystäväni olivat minusta huolissaan, ensisijaisesti siksi että minulle oli muodostunut tavaksi piirtää heistä hauskoja karikatyyreja illanistujaisissamme. Se nautti suurta arvostusta, mutta tapa loppui nyt kuin seinään. En voinut tajuta miten olin voinut tuhlata kaikki nämä vuodet erilaisten tekniikoiden hiomiseen ja impressioiden variaatioihin, kun kameralla ympäröivän todellisuuden saattoi vangita niin nopeasti, tarkasti ja mekaanisen luotettavasti. Ja kun harvat ystäväni kyllästyivät kuuntelemaan luennointiani kamerataiteen hienouksista, lopetin myös illanistujaisissa käynnin. Minulla oli tehtävä tässä elämässä.

Seuraavan vuoden ajan ahmin myös kuvausaiheista kirjallisuutta. Minulle tuli nimittäin hyvin pian kiusallisen selväksi että en suinkaan ollut niin luonnonlahjaakkuus kuvauksen alalla kun uskottelin itselleni, mutta ajattelin sen korjautuvan kovalla työllä ja opiskelulla. Ei ollut sellaista asiaa mitä en olisi kuvannut. Kuvasin kun isot tervalta tuoksuvat purjelaivat saapuivat satamaan. Kuvasin tuulessa heiluvaa, lipeältä tuoksuvaa pyykkiä. Maantiellä huristavia automobiilejä totta kai. Ja ennen kaikkea minua kiehtoi ihmisen keho. Minä halusin kuvata ihmisen kehoa.

Näette, kaikkein suurimman vaikutukseen minuun teki Leni Riefenstahlin valokuvat. Tapa jolla valo ja varjo kävivät kissa-hiiri-leikkiä hänen valokuvissaan, miten voimaakkaat, alastomat mies- ja naishahmot piirtyivät pilvetöntä taivasta vasten Neiti Riefenstahlin valvovan silmän alla. Halusin tuottaa yhtä hyviä kuvia. Mutta se oli vain puolet totuudesta. Halusin myös olla paikalla kun kuvat otettiin, olla sen absoluuttisen klassisen kauneuden lähellä sulkien sen pieneen kamerapesääni niin kuin linnunpoikanen voidaan sulkea kämmeneen.

Viehtymykseni klassiseen kauneuteen oli tietenkin ymmärrettävää, olihan edesmennyt isäni frenologian johtavia asiantuntijoita maassamme ja Franz Joseph Gallin henkilökohtaisia ystäviä. Niinpä lapsuudenkotimme oli aina täynnä mitä erilaisempia pääkalloja joita isäni oli hankkinut yöllisillä retkillään, ja näistä hän tapasi luennoida minulle tuntikaupalla opettaen minulle mikä kallonmuoto korreloi mihinkin henkiseen ominaisuuteen. ”Muista aina, poikani, että voit luottaa mulkosilmäisiin ihmisiin” hän saattoi sanoa minulle. ”Mulkosilmäiset ihmiset ovat luotettavia.”

Otin tavakseni kierrellä satamakortteleita kamerani kanssa missä kuvasin prostituoituja. Alussa maksoin heille muutaman kolikon kuvauspalkkiona, mutta saavutettuani luottamusta tämän ammattikunnan keskuudessa saattoi palkaksi pian riittää suurennettu hopeagelatiinivedos jonka olin kehittänyt pimiössäni. Sain tosin pettymyksekseni hyvin pian huomata etteivät prostutioidut olleet kovinkaan lähellä sitä klassista ihannetta mitä olisin halunnut kuvata. Muistattehan – minun estettinen tajuni oli Olympus-vuorelta kotoisin, ja nämä yön hengettäret eivät missään nimessä muistuttanut kanssasisariaan Peloponnesoksen niemimaalta. Satamaruusuni olivat usein kuhmuisia ja mustelmaisia lukuisten vaatekerrostensa alla, ja tämä sai valtavan surumielisyyden valtaamaan mieleni.

Mutta niin siinä sitten kävi että ystävystyin – ehkä hieman yllättäen – erään mulkosilmäisen prostituiodun kanssa, joka tunnettiin nimellä Agatha. Hänen maalainen murteensa muistutti hyvin paljon lapsuudenkotini taloudenhoitajan partta – asia joka tietenkin ensiksi kiinnitti huomioni hänessä. Minua kiehtoi hänen vankka rakenteensa ja kuhmurainen otsansa, mutta pian hänen sydämensä suuruus ja mielensä puhtaus teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Nuoresta iästään huolimatta Agathan silmistä kuvastui myös sanoinkuvaamaton viisaus, jonka vuodet kadulla olivat hänelle suoneet.

Agatha otti minut siipiensä alle. Näette, satamakorttelit ovat oma maailmansa, ja vaikkakin olen matkustellut kaukaisissa maissa ja kokenut myös epämukavuutta, satamat ovat aina oma maailmansa missä päin tahansa. Aloittaessani kuvaamisharrastukseni oli ollut pari täpärää tilannetta missä kameran menettäminen oli ollut vain ajan kysymys, mutta ystävyttyäni Agathan kanssa olin saavuttanut jonkinnäköisen koskemattomuuden, jopa siinä määrin että kun ulkomaalaiset humalaiset merimiehdet yrittivät ryöstää kultakelloani, apuun saattoi astua remmi ahtaajia jotka pitivät puoliani. Aloin viettää enemmän ja enemmän aikaa satamakortteleissa.

Pian huomasin myös viettäväni enemmän ja enemmän aikaa Agathan seurassa. Ensi alkuun saatoimme silloin tällöin ottaa lasillisen hänen vaatimattomassa ullakkohuoneessaan ja hellävaroen putsata lasinegatiivejä. Eikä aikaakaan kun aloin yöpymään Agathan luona. Tiedän toki mitä ajattelette; miten minunkaltainen, kunniallinen mies saattaa yöpyä likaisen prostituoidun luona? Voin kuitenkin kertoa että en suinkaan nähnyt tilannetta aivan näin mustavalkoisena. Ensinnäkin suhteemme oli puhtaasti platoninen – aivan niinkuin se olisi saattanut olla antiikin Kreikassa, muistutan. Minä saatoin luennoida tuntikaupalla valokuvataiteen ylemmyydestä ja Agatha kuunteli. Jotta hän olisi aina valmis kuuntelemaan minua aloin myös maksaa hänelle pientä ylläpitorahaa ettei Agathan tarvitsisi myydä itseään tuikituntemattomille miehille jotka eivät arvostaneet häntä niin kuin minä. Ja niinpä ajan myötä Agathasta tuli enemmän kuin ylläpidetty nainen. Agathasta tuli muusani.

Perusmeininki Superilla

Junior Estebanista

Junior Esteban -lehden esipuhe

Kirjoittanut Bo Hager

Lehti lapsille ei olisi lehti lapsille ilman kunnon sarjakuvaa. Mutta tässäpä lehdessä ei sellaista vielä vähän aikaa sitten ollut. Päätimme kokeilla ennakkoluulottomasti uutta lähestymistapaa: kutsuimme toimitukseen joukon ekaluokkalaisia tekemään sellaista kanssamme. Uskoimme että homma toimisi niinkuin sinfoniaorkesteri: jokainen pieni soittaja toisi oman panoksensa kokonaisuuteen josta siten kuin itsestään syntyisi hieno teos. Itse toimisin kapellimestarina joka hienoviritteisesti ohjaisi teoksen luomisprosessia.

No morjens.

Ensinnäkin 100 % lapsista eivät osanneet piirtää. Ja ne jotka kaikesta huolimatta sai jotain aikaiseksi tuhersivat poikkeuksetta jonkun Karvisen… hei haloo, jos haluan Karvisen saksin sen päivän sanomalehdestä.

Käyttääkseni jälleen vertauskuvaa musiikin maailmasta: ette usko mitä ”tuubaa” lapset suolsivat. Suurin osa oli totta puhuen ihan ”hanurista”.

No. Mitä tekee kapellimestari jos soittajat eivät kerta kaikkiaan osaa soittaa? Hän tarttuu tietenkin itse instrumenttiin. Siispä annoin kynäni heilua kuin tahtipuikon konsanaan, ja tuloksen näette tästä lehdestä: Muumipapan ja Barbapan seikkailut ovat minun sinfoniani teille.

Ei uskoni lapsiin tämän myötä tietetenkään mihinkään ole hävinnyt: he ovat jatkossakin enemmän kuin tervetulleita nauttimaan lehdestämme.

Mutta vain lukijoina.

Helsingissä syyskuussa 2011

Bo Hager, päätoimittaja

Toimitus innostui

Jotkut asiat tarvitsevat enemmän totuttelua kuin toiset. Uusimmassa Deko-lehdessä (9/2011) käy ilmi että vuosi sitten julkaistu Tigerkontoret oli sittenkin aika hyvä.

Making of Lady Liberty

Uuni täysille (tässä tapauksessa 300 c) siellä noin 6 min.

Desperately Seeking Lady Liberty

Kaikki alkaa hyvästä taikinasta.
25 g hiivaa
2 dl vettä
1 rkl öljyä
5 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
0,5 tl sokeria

Me olemme Super8

Olla töissä. Nauraa. Vain nauraa.

We are Helsinki raportoi.

C.S.I. Superkasi

Luottamuksellinen asiakirja: 

SUPERKASI / TISKIVYÖRYJEN

KARTOITUSTUTKIMUS 02092011

Superkasiakin ajoittain vaivanneiden tiskiaaltojen syiden kartoitus etenee. 

Lukuisia aihetodisteita on tutkittu, joskin huomioon on otettava myös mahdolliset lavastamiset.

Tepon ja pappasmurffin seikkailut

Klikkaa kuvaa nähdäksesi isompana.

Iloinen iltapäivä alakerrassa.

Tapiola - jotain tapoja hei!

Joko espoolaiset vihaa kasia tai sitten rotareita, ehkä molempia, mutta silti näin iso roska pitäisi toimittaa suoraan kaatopaikalle.

The Kasper Stromman Design Blog

Pysäyttäkää painokoneet, Internettiin on tullut uusi blogi! Jos nostat katseesi taivaalle pilvettömänä elokuun iltana saatat nähdä The Kasper Stromman Design Blogin kaukana ”blogosfäärissä”, maata kiertävällä radalla.

Tai sitten voit vain klikata tästä.

Esittelyssä Superkasin kasikerros

Superkasin kahdeksas kerros

Luonnollisesti kerroksista tärkein. Täällä istuu työhuoneemme johtoryhmä, ja tämä on myös kerros jossa kaikki tärkeimmät päätökset tehdään. Tänne on myös ahtautunut koko Superkasin henkilökunta – lähinnä symbolisista syistä.

Mutta mitä tapahtuu alemmissa seitsemässä kerroksissa, kysyt?

Siinäpä se: ne ovat tyhjiä. Ja lämmityskulut ovat hirveät, varsinkin talvella.

Taidamme olla tuhoon tuomittuja.

Helteistä heinäkuuta

Superkasi – työhuone jossa mopo ei karkaa, kesälläkään.

Tepon seikkailut + Voitonjumala -kesäextra

Hyvää kesää!

Superkesä

Superkasin Intranet toivottaa lukijoilleen oikein hyvää, hyvää hyvää kesää! Hyvää!

Huom! Tänä vuonna henkilökunnan kesälahjoihin varatut rahamme menee lyhentämättöminä henkilökunnan lomaltapaluurahoihin.

(Lahja olisi muuten sitten ollut minikatiska jonka sisällä kolme puolen litran oluttölkkiä.)

Lukijan kuva

Intranetin lukija Tomas De Rita Haagasta lähetti meille oheisen kuvan saatesanoilla Kotikadullamme... Super 8! Tomakselle menee palkkioksi tästä ”leffalippu”.

Onko sinulla kuva jonka haluaisit julkaista Superkasin Intranetissä? Oletko varma?

Voitonjumala

Voitonjumala tapaa tuomionpäivän ratsastajan.

Voitonjumala

Klikkaa nähdäksesi isompana.

Loistava etana

ESITTÄJÄ: Huuhkaja
JULKAISU: “Loistava etana”

FORMAATTI: Digitaalinen julkaisu

KATALOGINUMERO: PAR-006
LEVYMERKKI: Pacific-Atlantic Records
JULKAISUPÄIVÄ: 17. kesäkuuta 2011
TUNNISTEET: Psych Hop, UDM, Jeskola Buzz, Boss SP.

HUUHKAJA – LOISTAVA ETANA

Kahdeksan raitaa timanttista nauhan rutinaa Twisted Kristerin hämäräntulon jälkeiseltä alter egolta Huuhkajalta.

”Loistava etana” on kokoelma Huuhkajan lähestyneen millenniumin alla tehtyjä kappaleita. Kyseessä on perälaarin unhofolkkia kaikkien aikojen parhaan suomalaisen musiikkiohjelmiston, Jeskola Buzzin tehosteverkkojen läpi ajettuna, halvimmilla löytyneillä näytteenottajilla värkättyjä nauhalenkkejä ja ajan kulku unohtaen rakennettuja tupladekkimankkakollaaseja. Kaiken kruunuksi viimeistellyt äänitteet katosivat juuri valmistuttuaan yli kymmeneksi vuodeksi.

Nämä piristävän kummalliset yritykset tehdä hip hoppia ja muuta sähköistä rytmimusiikkia löytyivät hiljattain sattumalta helsinkiläiseltä ullakolta ja ovat nyt saatavilla hellävaraisen digitaalisen prässäyksen läpikäyneinä.

Kätevintä olisi kenties kuvata ”Loistavaa etanaa” euro-eksentriseksi yritykseksi matkia Public Enemy-yhtyettä ja sen seuraajia. Musiikissa yhdistyykin jännittävällä tavalla 80- ja 90-lukujen taitteen räpraitojen dishamoninen äänikuva funkkaavaan pidäkkeisyyteen, joka on kenties mahdollinen vain Windows 98:n ääreen talvikuukausiksi jäykistyneelle fennoskandinaavinuorelle.

Kappalelistaus:

1. Loistava etana 2:55

2. Linnainmaa 2:14

3. Puhekone 2:13

4. Elävä kummitus 3:08

5. Päätietokone 2:41

6. Rämälämä 1:35

7. 60 rauhan vuotta 2:40

8. Kolmas aisti 3:04

Kokonaiskesto 20:40

Huuhkaja: Kenttä-äänitteet, vinyylikaappaukset, tracker-ohjelmistokollaasit ja yksi Pepsi liikaa.

Loppumiksattu C-kasetille ja unohdettu talvihousujen alle 12 vuodeksi.

Korjaustoimet ja masteroinnin suoritti Twisted Krister Pacific-Atlanticin studioilla toukokuussa 2011. Copyright Huuhkaja / Pacific-Atlantic Records 2011.  

LOISTAVA ETANA Bandcampissa

Pasin uusi auto

Onpas ihmeellinen ääni... mitä ihmettä, onko se Pasi joka tulee sieltä? Ja onko sillä peräti uusi auto?

PASI!!! Jumanpliuta mikä MENOPELI!!!

– Päivää Jake. Olkoon Voima kanssasi.

– Pasi mitä ihmettä? Ja minä kun luulin että ajelisit loppuikäsi sillä vanhalla romulla josta irtoaa renkaat – ja sitten menet ja ostat auton jossa ei ole renkaita ollenkaan!

– Tarvitsen paremman auton koska olemme menossa matkalle. Tämä on sivistyneemmän aikakauden kulkuneuvo.

– Eipä vähän! Ja miten sinulla on yhtäkkiä kaksi robottiakin? Onko äijä voittanut lotossa?

– Ostin robotit käytettynä... ja olen itseasiassa viemässä tuota heiluriroskiksen näköistä korjattavaksi koska siinä on huono motivaattori. Nyt jos astut pois konepelliltä niin jatkaisimme matkaa...

– Tiedätkö, minä olenkin etsinyt juuri tuollaisia robotteja. Myy ne minulle!

– Jake, nämä eivät ole robotit mitä etsit.

– Auta minua Pasi, olet ainoa toivoni.

– Mitä?

– Jake, nyt minulla meni pasmat sekaisin. Toistan: nämä eivät ole robotit mitä etsit.

– Eikun ne on just hyvät.

– Pasi, tosi hienoa että suostuit lainaamaan autoasi sen lisäksi että möit nämä robotit minulle. Soittele sitten kun haluat sen takaisin!

– Ai niin, paitsi että mulla kyllä vaihtui juuri numero. No, sama se. Osaakohan tämä isompi robotti imuroida? Minulla on ihan sairaan sotkuista himassa. Niin sitten käytän tätä pienempää roskiksena, ha ha.

– Ai niin, ja Pasi, olen faijasi! No ei kai, vitsi vitsi.

– Kylläpä Jake vaikutti iloiselta uusista roboteistaan! Ja nyt pääsen auttamaan Owen-setää tämän vuoden sadonkorjuussa, joten tavallaanhan tämä meni nyt parhaiten päin kaikkien kannalta!

Kirja-arvostelu: Lapsemme on 4-vuotias

Superkasin keskiviikkoarvostelussa on tällä kertaa Lapsemme on 4-vuotias. Sen on julkaissut Gummerus vuonna 1965.

Kirjan kuvituksista vastaa Gerlinde Doerfler, ja saksankielisestä alkuteoksesta sen on suomentanut Ilse Koli. ”Ilse Koli” on muuten anagrammi lauseesta ”Olli, iske!”.

Kirjassa käydään läpi ne tavallisemmat nelivuotiaan kanssa eteen tulevat kompastuskivet. Selvimmin saksalainen alkuteos paistaa ehkä läpi kappaleessa ”Julmia keinoja yökastelun estämiseksi.” Olli, iske!

Teoksesta löytyy myös sitä nykyään jo unohtunutta hyvää vanhanajan tietoa. Tiesitkö esimerkiksi että lakritsinsyönnistä voi saada vesipöhön? Wikipedian mukaan vesipöhön synonyymeja ovat esimerkiksi ödeema, edeema ja nestepöhö. Sen aiheuttajana mainitaan tulehdus, mutta lakritsista ei ole sanaakaan. See? Arvokasta perimätietoa.

Lakritsin sijasta suositellaan ”paksuja vanhoja leivänkannikoita nakerrettavaksi”. Kirjassa ei ole mainintaa siitä miksi niiden pitäisi olla vanhoja.

Tätä fraasia kannattaa muuten kokeilla kun nelivuotiaasi heittäytyy huutaen porraskäytävään pitkäkseen: ”Taivaastakin tulee pisaroita, mutta paljon paljon iloisempia pisaroita kuin sinun nenästäsi. Ne pomppivat räystäskourussa, pujahtavat tiaisen pesään, hypähtävät varpusen pään päälle ja lentävät sen mukana: brrrrr!” Eikö lapsesi lopeta huutamista? Olli, iske!

Kaikenkaikkiaan kirja oli opettavainen, ja jatkaa kasvatustyötä hienosti siitä missä maalaisjärki loppuu. Kyllä näillä ohjeilla aikuisikään saakka pitäisi pärjätä. Tai ainakin siihen saakka kunnes lapsi on viisivuotias.

Superkasin arvosana: 8

Kirja-arvostelu: Meidän tiemme

Tässä kuussa arvostelemme puolaisten lasten ja nuorten elämälle omistetun Meidän tiemme -novellikokoelman. Sen on julkaissut Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan valtion kustannusliike Petroskoissa vuonna 1956.

Kirjan kertomukset ovat monipuolisia ja käyvät läpi sekä ”hitleriläisen miehityksen kammottavaa aikaa” että ”uutta kansanvaltaista Puolaa jonka voitokas Neuvostaoarmeija vapautti fasistisestä miehityksestä”. Jokaiselle löytyy siis jotakin.

Kirjassa on kuvitettu kauttaaltaan hienoilla mustavalkoisilla viivapiirroskuvituksilla joiden tekijä jää ikävä kyllä anonyymiksi. Varmaa on kuitenkin että kuvittaja arvostaa jälleenrakentamista, maatalouskoneita ja kovaa puurtamista yhteisen asian hyväksi. Suloisia nallekarhuja ei tässä kirjassa esiinny.

Myös satujen aihepiirit poikkeavat raikkaasti totutusta. Onhan nimittäin virkistävää välillä ainaisten prinssien sijasta lukea ”partisaanin pojasta” tai pitkästyttävien kuninkaan hovin kuvailujen sijasta nauttia ”vierailusta presidentti Bierutin luona”.

Kirjan lapset ovat myös siinä mielessä erikoisia että ne eivät juurikaan leiki. Sen sijaan he opiskelevat kuin viimeistä päivää (”se on lasten tärkein tehtävä”) tai saattavat spontaanisti kunnostaa mutaisen, tehtaalle vievän tien. Puolan lapset näyttäisivätkin olevan ihailtavan aktiivisia verratuna vaikka suomalaisiin vellihousu-lapsiin.

Lapset eivät edes vaadi kiitosta suorituksestaan – heille riittää tieto siitä että metallityöläiset pystyvän nyt hiljaisena joukkona kulkemaan tehtaalle likaamatta kenkiään.”Siinä voi ajaa polkupyörälläkin”.

Taspauolisuuden nimissä kirja ei kuitenkaan ole harmaata puurtamista alusta loppuun, onhan siinä myös juhlimista. Toisaalta ”Työn juhla” ei ehkä ole niin railakas kuin nimi antaa ymmärtää, vaan sujuu lähinnä työn merkeissä.

M. Michalskan kertomuksessa pieni Hélja toteuttaa unelmansa ja pääsee ajamaan traktorilla. Tässä kylässä ei ainakaan ole raskasta eikä synkkää.

Kaiken kaikkiaan kirja antaa hyvin positiivisen kuvan Lokakuun Suuren sosialistisen vallankumouksen jälkeisestä Puolasta – vaikka elämä onkin paikoitellen raskasta ylväs kansa tekee väsymättömänä töitä yhteisen päämäärän eteen.

Kuitenkin kirjaa lukiessa hiipii välillä epäilys siitä että tekstissä on jotain pielessä... ikäänkuin siinä olisi joku piiloviesti?

Tai toisaalta, taidan vaan kuvitella – kyllähän kaikki lapset nauttivat saduista joissa esiintyy metallistyöläisiä.

Superkasin arvosana 9 – arvosanaa alensi se että olisi mieluummin lukenut enemmän ilkeistä ”tehtailijoista, pankkiireistä ja tilanomistajista”.